Olin aamun lasten kanssa kotona koska hostäitillä oli lääkäri. Siinä samalla vielä pakkailin vikat kamat laukkuun ja laukku kiinni. Mun puhelin oli rikki ja olin yrittänyt korjata sitä koko viime yön.. tuloksetta. Muutenkin unet oli jääny aika lyhyeen. Mulla oli tärkeimmät puhelinnumerot lentolipussa, että tarpeen tullen voin soitella jostain muualta. Kun hostäiti tuli takas kotiin ni lähettiin ajamaan Thetfordin juna-asemalle. Olin hyvästelly muut lapset (paitsi kaks nuorinta) aamulla ja hostiskän edellisenä iltana. Halusin lentää Helsinkiin, joten lähilentokentältä lentäminen ei onnistunut. Siksi mun täytyi mennä lentokentälle junalla.
Juna-asemalla jouduin hyvästelee ne kaikkein tärkeimmät eli hostäiti ja kaks nuorinta lasta. Koko ajasta olin eniten viettänyt aikaa noiden lasten kanssa ja hostäitistä tuli kuin oma äiti. Ne oli vaikeimmat hyvästit koko mun elämässäni. Ehkä pahinta siinä oli se, että jopa ne lapset ymmärsi että lähen pois ja se toisiksi nuorin lapsikin itki. Mä itkin ja hostäiti itki. Luke (toisiks nuorin) otti mun junalipun ja sanoi lähtevänsä mun mukaan.
Junassa olo alko helpottua, mutta kokoajan päässä pyöri ajatus etten haluakaan enää Suomeen. Mä halusin vain takas kotiin, mutta tiesin etten pääse sinne enää takaisin. Olin saanut edellisenä iltana perheeltä kirjekuoren, mutta pakkasin sen vain reppuun. Junassa avasin sen, eikä kyyneliä taaskaan voinut estellä.
Mun junamatka oli Thetford-Cambridge-Lontoo King's cross ja siellä sit hyppäsin metroon ja metrolla loppumatka Heathrowlle. Siellä en enää ehtinyt ajatella kotiinpaluuta. Keskityin vain, että saan mun tavarat koneeseen ja että pääsen turvatarkastuksesta läpi. Koska sekään ei mennyt ihan mutkitta. Mutta sitten kun lentokone nousi ilmaan, ei enää naurattanu. Se oli kamalaa ja mua ärsytti ja suretti samaan aikaan. Onneks nukuin suurimman osan lennosta.
Kun olin takaisin Suomessa, mun olo oli outo. Kaikki puhu Suomee, mun puhelin edelleen mykkä, kello tais olla reilu kaksitoista yöllä. En tienny enää yhtään mitä ajatella. Fiilis alko kuitenkin olla ihan hyvä. Nään taas mun kaikki kaverit ja ihanaa kun on taas lunta.. vai oliko. Mun kaveri oli mua vastassa lentokentällä ja kun pääsin ulos, ei lunta missään. Kuitenkin, olin taas takaisin Suomessa. Se oli outoo, jännää ja kivaa. Suomen kieli tuotti toisinaan vähän vaikeuksia, kaupassa asioiminen tuntui oudolta suomeksi ja meinasin kokoajan arvostella kaikkea ääneen. Ikävä helpotti hetkeksi ja oli kiva olla takaisin kotona.
ps. Tulkaa Lokakuun alussa kattelee, sillon tulee tekstiä Englannin matkasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti