Takaisin kotiin

Viime joulukuussa, kun saavuin Suomeen, olin niin sekaisin kaikesta, etten sillon sen tarkemmin kirjoittanut mun kotiinpaluusta. Joten here you go..

Olin aamun lasten kanssa kotona koska hostäitillä oli lääkäri. Siinä samalla vielä pakkailin vikat kamat laukkuun ja laukku kiinni. Mun puhelin oli rikki ja olin yrittänyt korjata sitä koko viime yön.. tuloksetta. Muutenkin unet oli jääny aika lyhyeen. Mulla oli tärkeimmät puhelinnumerot lentolipussa, että tarpeen tullen voin soitella jostain muualta. Kun hostäiti tuli takas kotiin ni lähettiin ajamaan Thetfordin juna-asemalle. Olin hyvästelly muut lapset (paitsi kaks nuorinta) aamulla ja hostiskän edellisenä iltana. Halusin lentää Helsinkiin, joten lähilentokentältä lentäminen ei onnistunut. Siksi mun täytyi mennä lentokentälle junalla.

Juna-asemalla jouduin hyvästelee ne kaikkein tärkeimmät eli hostäiti ja kaks nuorinta lasta. Koko ajasta olin eniten viettänyt aikaa noiden lasten kanssa ja hostäitistä tuli kuin oma äiti. Ne oli vaikeimmat hyvästit koko mun elämässäni. Ehkä pahinta siinä oli se, että jopa ne lapset ymmärsi että lähen pois ja se toisiksi nuorin lapsikin itki. Mä itkin ja hostäiti itki. Luke (toisiks nuorin) otti mun junalipun ja sanoi lähtevänsä mun mukaan. 

Junassa olo alko helpottua, mutta kokoajan päässä pyöri ajatus etten haluakaan enää Suomeen. Mä halusin vain takas kotiin, mutta tiesin etten pääse sinne enää takaisin. Olin saanut edellisenä iltana perheeltä kirjekuoren, mutta pakkasin sen vain reppuun. Junassa avasin sen, eikä kyyneliä taaskaan voinut estellä. 

Mun junamatka oli Thetford-Cambridge-Lontoo King's cross ja siellä sit hyppäsin metroon ja metrolla loppumatka Heathrowlle. Siellä en enää ehtinyt ajatella kotiinpaluuta. Keskityin vain, että saan mun tavarat koneeseen ja että pääsen turvatarkastuksesta läpi. Koska sekään ei mennyt ihan mutkitta. Mutta sitten kun lentokone nousi ilmaan, ei enää naurattanu. Se oli kamalaa ja mua ärsytti ja suretti samaan aikaan. Onneks nukuin suurimman osan lennosta. 

Kun olin takaisin Suomessa, mun olo oli outo. Kaikki puhu Suomee, mun puhelin edelleen mykkä, kello tais olla reilu kaksitoista yöllä. En tienny enää yhtään mitä ajatella. Fiilis alko kuitenkin olla ihan hyvä. Nään taas mun kaikki kaverit ja ihanaa kun on taas lunta.. vai oliko. Mun kaveri oli mua vastassa lentokentällä ja kun pääsin ulos, ei lunta missään. Kuitenkin, olin taas takaisin Suomessa. Se oli outoo, jännää ja kivaa. Suomen kieli tuotti toisinaan vähän vaikeuksia, kaupassa asioiminen tuntui oudolta suomeksi ja meinasin kokoajan arvostella kaikkea ääneen. Ikävä helpotti hetkeksi ja oli kiva olla takaisin kotona.

ps. Tulkaa Lokakuun alussa kattelee, sillon tulee tekstiä Englannin matkasta.

Back to England..?

Siitä on nyt tasan vuos kun mä pakkasin laukut ja lensin kohti Stanstedin lentokenttää. Kun jätin kodin ja hyvästelin perheen ja kaverit, en arvannut että siitä alkaisi elämäni parhaimmat kuukaudet. Kun tulin takaisin Suomeen, tosi moni tuttu tai kaveri on lähtenyt au pairiksi Lontooseen. Joka kerta mietin kateellisena että oisimpa vielä minäkin. Ikävä ei ole oikeestaan helpottanut. En tiedä helpottaako se koskaan. Siitä tuli niin koti, että olisin valmis menemään takaisin millon vain. 

Ehkä tästä syystä ostinkin lentoliput Lontooseen. Ensimmäinen Lokakuuta lennän Satun ja äitini kanssa Englantiin tapaamaan perhettäni. Ja saan viimein kauan odotettuja life muroja..! En koskaan syö aamupalaksi muroja, mutta koko neljä kuukautta söin niitä samoja taivaallisia muroja!

Mulla on ikävä koko mun perhettä Englannissa. Ne lapset on mulle ihan äärettömän tärkeitä. Se perhe oli kaikkea mitä au pairi voisi toivoa. Niin ystävällisiä ja huolehtivaisia vanhempia saa etsiä.. ja kauan. Joka ilta, kun hostiskä tuli kotiin, se kyseli miten mun päivä on mennyt. Se kysyi jokaiselta lapselta erikseen päivän kuulumiset ja se välitti aidosti. Sille oli helppo kertoa jos jokin oli huonosti. Sain tuoda kavereita kotiin, ja pääsin kavereille viikonlopuiksi. Kun viikonlopun jälkeen palasin kotiin, mua oli jo ovella lapset vastassa. Ne kyseli mitä olin tehnyt ja mitä mä olin ostanut. Mutta tarpeen tullen sain myös tarpeeksi omaa aikaa. Au pairin työ ei ollut työtä, vaan tavallista isosiskona oloa ja perheeseen kuulumista. 

Englanti on tosi kaunis maa, ja suosittelen pyörähtää muuallakin kuin Lontoossa. Mm. Cambridge on aivan upea kaupunki ja rakastuin siihen heti. Englannin talot on hienoja ja ihastuin niihin erityisesti Walesin Newportissa. Siellä talot ovat kiinni toisissaan (tavallaan rivitaloja), mutta silti jokainen talo oli oman muotoinen ja toiset talot saattoivat välissä olla muita korkeampia. Etupihaa ei ollut, vaan ulko-ovesta mentiin suoraan kadulle, ja naapurit olivat todella lähellä. Jokaisella oli kuitenkin oma takapiha, minne ei välttämättä sitten naapurit nähneet. 

No sitten oli myös Lontoo. Tottakai mä tykkäsin. Paljon ihmisiä, autoja, metroja, kauppoja. Kaikki oli suurta ja hienoo. Lontoosta tuli tosi tuttu paikka ja siellä saattoi pyörähtää ihan vaikka päiväseltään, tai sitten vaikka koko viikonlopun. 

Tätä tunnetilaa ei pysty blogiin kirjoittaa, mutta aika Englannissa oli mun elämäni parasta aikaa. Olin kaikelta pahalta piilossa, kaukana, turvassa ja onnellisena. Lasken jo päiviä, että pääsen taas tuntemaan nämä samat fiilikset uudelleen! Always in my heart..!